Whitehall-tyyppi

Whithall-soutuveneet ovat ehkä tunnetuin amerikkalainen soutuvenemalli. Niiden tyylipiirteitä ovat pysty keula ja viinilasimainen suora perä, mitkä antavat veneelle pitkän kölilinjan ja sitä kautta hyvät soutuominaisuudet. Venetyypin tyylipiirteitä ovat myös veneen reunoja kiertävä takapenkki, tuhtojen tukipuut, sekä veneen valkoisen maalin ja lakattujen puupintojen käyttö veneen kyljissä. Vaikka venetyypin historia alkaakin jo 1600-luvulta, se on saanut nimensä New Yorkin Whitehall Streetin veneveistämöistä, joissa  venetyyppi kehittyi lopulliseen muotoonsa 1800-luvun alkupuolella. Veneitä käytettiin satama-alueiden yhdysveneinä sataman ja ruuhkan tai laivan suuren syväyksen takia redille jääneiden laivojen välillä. Varsinkin kaupungin kauppiaat tarvitsivat venettä jolla oli hyvä kantavuus ja nopeus, koska kauppias joka ehti ensimmäisenä kauppalaivalle teki yleensä parhaat kaupat. Myös lehtien reportterit ja kuriirit käyttivät venetyyppiä, kuullakseen uutiset Euroopasta ennen laivojen saapumista satamaan. Venetyyppi oli käytössä myös kaupungin poliisilaitoksella. Venetyyppiä pidettiin yleisesti ottaen turvallisena ja helposti purjehdittavana ja se yleistyikin 1800-luvun loppupuolella perheiden päiväretkiveneenä ympäri Yhdysvaltoja. Whitehall veneiden käyttökelpoisuutta ja yleisyyttä 1900- luvun alussa kuvaa veneiden saama lempinimi ”bicycles of the seas”, eli merten polkupyörä.

Roihuvuori-Seuran Ruman Ankanpoikasen esikuvana on käytetty noin 1890 rakennettua ja 1963 san franciscolaisen purjehdusseuran huvilan kuistin alta löydettyä ”Azulykit” venettä. Alkuperäisen veneen on rakentanut työntapojen mukaan mahdollisesti itärannikolla toiminut veneenrakentaja George Kneiss työveneeksi. Azulykit-venettä pidetään yleisesti puhdasoppisimpana whitehall-veneenä ja se on nähtävillä nykyisin Mystic seaport museossa Connecticutissa.